Hiljattain Aamulehti ilmoitti ryhtyvänsä boikotoimaan sukupuolittuneita sananvalintoja. Lehden ilmoitus herätti reaktioita laidasta laitaan. Toiset itseni mukaan lukien ottivat tiedon ilahtuneina vastaan. Toiset taas hyppäsivät takajaloilleen puolustamaan perinteitä ja – mielestäni kaukaa haetusti – tyttöjen ja poikien oikeutta olla tyttöjä ja poikia. Miten puhe tytöistä ja pojista liittyy eduskunnan puheenjohtajasta käytettävään nimitykseen, sitä en tiedä.

Kuultuani uutisesta mietin hetken, jaksanko innostua. Yleinen ilmapiiri tuntuu tiivistyvän tuttuun toteamukseen: ”Kyllä meillä Suomessa ollaan niin paljon muita maita tasa-arvoisempia”. Aivan kuin riittäisi, että ollaan muita parempia. Ja ollaanko edes?

Päätin kuitenkin olla tyytyväinen, meni syteen tai saveen. Se, että Aamulehden kaltainen taho päättää yrittää, osoittaa toivoa olevan. Eikä siinä vielä kaikki: Aikalaisen kolumnissa vaaditaan myös Tampereen yliopistolta sukupuolineutraalia kielipolitiikkaa.

Sukupuolittuneesta kielestä ei puhuta vain meillä Suomessa. Helsingin sanomien artikkeli on hyvä esimerkki siitä, miten kielipolitiikkaa on pohdittu muissa maissa. Naapurissa Ruotsissa on jo hyvän aikaa ollut käytössä, ja sittemmin lisätty jopa SAOLin sanakirjaan, sukupuolineutraali persoonapronomini hen, jonka käytön yleistymisestä olisi mielenkiintoista lukea tutkimustuloksia.

Tiedostan, että aihe tulee pysymään vielä pitkään kiistakapulana eikä sitä ratkaista vuosiin. Juuri tästä tiedosta johtui väsymys, josta oli peräisin vaisu alkuinnostukseni. Hienoa kuitenkin, että asian eteen tehdään töitä siitäkin huolimatta, että itsestäni tuntuu, että turha tässä on eväänsä liikuttaa tuulimyllyjä vastaan.

Puhun tuulimyllyjä vastaan taistelemisesta siksi, että oman kokemukseni mukaan tasa-arvosta, sukupuolesta ja niitä sivuavasta kielipolitiikasta on monesti turha lähteä juttusille. Aiheet kun herättävät suurta tunteiden paloa, jonka rinnalla järjellä, argumentoinnilla ja perusteilla ei ole sijaa. Jos en ymmärrä, miksi emme voi vain olla ihmisiä miesten ja naisten sijaan, olen kukkahattutäti. Jos kannatan tasa-arvoa, olen miehiä vihaava feminatsi.

Kieli on jaettu ja silti sen avulla mennään henkilökohtaisuuksiin

Asia kuitenkin on niin, ettei syyni kaikinpuolisen tasa-arvon kannattamiseen ole se, että olen nainen tai että ajattelen naisten olevan parempia kuin miehet. Kannatan tasa-arvoa siksi, että epätasa-arvo on koskettanut itseäni ja rakkaitani sukupuolesta riippumatta ja koska koen sen potentiaalisena uhkana itselleni ja rakkailleni. Vaikka tasa-arvo on yleinen periaate, se siis ennen kaikkea todentuu omakohtaisesti.

Samoin kuin tasa-arvo, kielipolitiikka ei ole pelkästään yleinen periaate vaan myös osa yksityistä. Esimerkiksi itse olen vuosien varrella kuullut lukuisia kertoja, miten sukupuoleni liitetään minun itseni vähättelyyn aivan kuin näillä kahdella asialla olisi jotain tekemistä toistensa kanssa. Toisin sanoen minua vähätellään, koska olen nainen, ja vähättelyn välineenä käytetään naiseuteeni viittaavia sananvalintoja. Niin on tehty vuosia eikä asia siksi enää kovin hetkauta. Silti en soisi vastaavaa tapahtuvan omalle lapselleni.

Samanlainen ajatusvirhe eli kahden toisistaan irrallisen asian rinnastaminen tuntuu tapahtuvan usein, kun puhutaan sukupuolineutraalista kielipolitiikasta: osa tuntuu taistelevan siitä, saako poikavauvan pukea siniseen ja sopiiko naisten käydä armeijaa. Ja kun puhutaan näin omakohtaisista asioista, tietysti se menee tunteisiin.

Englannin kieli ihanasti tarjoaa mahdollisuuden havainnoida sukupuoli-sanan kahta merkitystä. Suomen kielen sana sukupuoli kääntyykin näin ollen englanniksi sex tai gender, joten käännettäessä suomesta englantiin pitää tietää kummasta puhutaan. Sex-sana viittaa fyysiseen sukupuoleen, joka on näennäisen helppo määrittää syntymässä. Gender viittaa yksilön kokemukseen ja sosiaalistumiseen.

Usein näiden sukupuoli-käsitteen eri puolien esiintuominen saa kuuntelijoissa aikaan parkaisun: “Humpuukia!” Näin siitäkin huolimatta, että kyse ei ole vain kukkahattutätien marinasta, vaan asiaa sivuavat kaikki sosiaalitieteet kasvatustieteestä sukupuolentutkimukseen. Uskoakseni moni neutraalin kielipolitiikan vastustaja kieltäytyy hyväksymästä tätä jaottelua.

Omasta mielestäni sukupuoli-sanan gender-merkitys pitäisi kaikkien sisäistää ja hyväksyä. Yksinkertaisimmillaan hyväksyminen on sitä, että myöntää, ettei ole olemassa luonnon ennalta asettamaa tapaa, jolla lapset käyttäytyvät tai pukeutuvat sukupuolittuneesti. Ennen kaikkea on perinteisistä sukupuolirooleista johtuvaa, että tytöille on ollut tapana tarjota vaaleanpunaista prinsessamekkoa, pojille action-figuureilla kuvitettuja sinisiä paitoja.

Kuvaamani kaltaisen, ainakin tieteissä vallalla olevan sukupuoleen kasvamisen teorian vastustaminen tuntuu olevan ainakin osittain sukupuolineutraalin kielipolitiikan vastustamisen taustalla. Keskustelu tytöistä tyttöinä ja pojista poikina ei kuitenkaan kuulu tähän keskusteluun, vaan sen soisi jatkuvan jollakin muulla areenalla.

Ihanan neutraali suomen kieli

Vaikka kielipolitiikka liittyisi kiistaan sukupuolen määritelmästä, suomen kieli tarjoaa jo entuudestaan puolitien: julkisessa keskustelussa voidaan olla neutraaleja ja haluamassaan yhteydessä voi puhua ei-neutraalisti. Näin siksi, että suomeksi on yleensä mahdollista puhua itsestä ja muista ilman, että määrittää tai eksplikoi omaa tai toisen sukupuolta. Eikö sovikin hyvin mentaliteettiimme huolehtia vain omista asioistamme? Voimme muutamia sanoja varioimalla olla aiheuttamatta mielipahaa turhalla sukupuolen julistamisella.

Totta on, että usein näennäisen sukupuolineutraalikin kieli kantaa merkityksiä tai olettamuksia sukupuolesta. Lääkäri ajatellaan helposti mieslääkäriksi, jos ei puhuta nimenomaan naislääkäristä. Voisi siis argumentoida, että välttämällä sukupuolittuneita termejä vain piilotamme stereotypiat kielen näennäiseen neutraaliuteen. Itse koen asian kuitenkin päinvastoin: niin tekemällä valmistaudumme aikaan, jolloin stereotypiat on murrettu.

Monesti myös kuulee, että neutraalit variantit ovat kömpelöitä ja vetävät huomion tarpeettomasti neutraaliuteen. Jos näin on, olisi mielenkiintoista lukea sitä tukevia tutkimuksia olettamuksien sijaan. Maalaisjärkeen vetoavia argumentteja on kuultu jo tarpeeksi. Sitä paitsi, maalaisjärjellä on mahdollista perustella mikä tahansa asia ihan miten sillä hetkellä huvittaa.

Sukupuolittuneet sananvalinnat harvoin ovat täysin neutraaleja, vaikka niinkin joskus väitetään. Sukupuolittuneisiin sananvalintoihin voi piilottaa paljon väittämällä, että kuulija tulkitsee väärin. Lisäksi pitäytymällä vanhassa kieli tarjoaa mahdollisuuden menneisyyden toisinnoille. En epäile yhtään, että lastentarhassa toistetaan yhä samaa kielen tuottamaa todellisuutta kuin minun ollessani lapsi: “Heko, heko, susta ei voi tulla palomies, koska oot tyttö!”

On toki mahdollista tulkita muiden puheeseen sisältöjä, joita ei toivoisi kuulevan. Siinä missä minun mielestäni naiseksi puhutteleminen on tarpeetonta sukupuolen korostamista, puhuttelija saattoi valita sanansa paremman sanan puutteessa. Oli miten oli, perinteissä ja tavoissa pitäytyminen ei kelpaa syyksi pitäytyä vanhassa, jos muutokselle on kysyntää.

Mutta mikä onkaan todellisuus? Haittaako neutraalius? Jääkö jotain puuttumaan, jos luovumme sukupuolittuneista sananvalinnoista? Onko ärtymyksessä kyse vain muutosvastarinnasta? Ketuttaako vain ketuttamisen vuoksi? Vai nähdäänkö sukupuoli ja tietyt sanat oikeasti niin tärkeinä kuin toisinaan vaikuttaa? Sekö mättää, että joku sanelee, miten toimitaan? Otetaanko yleinen kritiikki henkilökohtaisena? Pelkäämmekö ylilyöntejä? ”Sulla on parta, senkin seksisti! Aja heti pois!”

Itselläni ei ole vastauksia näihin kysymyksiin. Silti puollan neutraalia kielenkäyttöä vähintään julkisissa ja virallisissa asiayhteyksissä. Suomen kieli ei siitä köyhdy.