En ole suomalaisena poikkeuksellinen siinä mielessä, että olisin jättänyt Aku Ankkani lukematta. En myöskään siinä, että vaikka olenkin sitä mieltä, että Don Rosa saa kenties epäreilunkin paljon hehkutusta Suomessa suhteessa muihin ansiokkaisiin tekijöihin, kuulun niihin joille hän on aina ollut ehdoton suosikki. Paitsi että piirrostyyli vetosi ja vaikutti oman tyylini kehitykseen – tuota kuvataidettakin kun harrastan pääasiallisen työni ohella – luin kiinnostuksella myös esipuheita hänen tarinoistaan kasattuihin kokooma-albumeihin.
Niissä hän kertoi muun muassa, miten joutuu Pohjoismaita varten suunnittelemaan yhden ylimääräisen rivin puhekupliinsa ja sitten vielä varmuuden vuoksi yhden rivin erityisesti suomen pitkien sanojen mahduttamista varten. Hän myös pohdiskeli kulloisenkin tarinan kohdalla, miten suomentaja on mahtanut selviytyä hänen sanaleikeistään. Tämä on ensinnäkin kiinnostava käytännön esimerkki lokalisointiin liittyvistä haasteista: pelkän tekstin kääntäminen ei riitä, vaan pitää ottaa huomioon käytettävissä oleva tila, mikä usein asettaa rajoituksia käännösratkaisuille. Toiseksi on kiinnostavaa kuulla, että Rosa miettii jo itse kirjoittaessaan, miten hänen tekstinsä kääntyy, ja antaa valmiiksi pelivaraa suomen kielelle, jossa on paljon pitkiä sanoja.
Vaikka vitsien auki selittäminen tunnetusti onkin riskialtista, minua kiehtoi verrata alkuperäisiä ja lopullisia versioita keskenään. En tuolloisella englannin osaamisen tasollani olisi luultavasti selittämättä ymmärtänyt alkuperäisiä juttuja, kuten esimerkiksi että egyptiläisten paikannimien luettelo “Kom Mir, Beni Hasan, Elephantine, and Aswan” kuulostaa englanniksi lausuttuna lauseelta, johon Aku voi vastata “Kertokaa Bennylle, että etsin krokotiilia!” Ei sillä, että olisin edes päässyt käsiksi alkuperäisiin teksteihin. Näiden pohdintojen lukeminen on kohdallani vähintään kielinyt varhaisesta kiinnostuksesta kääntämiseen, ehkä jopa ohjannut tulevaa uraa kohti.
SKTL:n (Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto) paikallisosaston syyskokouksen yhteydessä Tampereella pidettiin viime vuoden lokakuussa Aku Ankka -teemailta. Mukana olivat kääntäjät Terhi Jurvala ja Saara Pääkkönen, jotka kertoivat työstään lehden tarinoiden kääntämisessä. Olin havaitsevinani, että kokous käytiin läpi määrätietoisen nopeasti, jotta päästäisiin käsiksi illan varsinaiseen aiheeseen.
Mikä tekee ankkakääntämisestä erilaista? Monilla on kääntämisestä mielikuva, että alkuperäistä tekstiä tulee noudattaa sanatarkasti, ja useissa tekstilajeissa näin toki onkin. Ankkojen parissa taas nimenomaan lähdetään siitä, että periaatetasolla ei olla uskollisia millekään. Jos kuva tarjoaa vitsailun tai oivaltavan kielenkäytön mahdollisuuksia, siihen kannustetaan. Välillä saatetaan olla jopa “rasittavan nokkelia”, kun etsitään mitä arkisimmille asioille lennokkaampia ilmaisutapoja. Meininki on jokseenkin karnevalistista, ja kääntäjät mieltävät, että asian ytimessä on leikki. Heille oli aikanaan yllätys, että alkuperäisissä puhekuplissa on niin paljon epäolennaista, “tyhjää” sisältöä. Tämä kuitenkin otetaan vastaan tilaisuutena kääntäjälle: suomennokseen voi ympätä mukaan enemmän mielenkiintoista tavaraa. Työlleen omistautumisesta ja siitä nauttimisesta kertoo jotain se, miten kääntäjä saattaa oma-aloitteisesti keksiä antaa hahmolle nimeksi Alli Teraatio ja laittaa tämän sitten nimelleen uskollisesti aloittamaan jokaisen puhumansa sanan samalla kirjaimella.
Mitä kaunokirjallisempaa ja viihteellisempää lähtöteksti on luonteeltaan, sitä enemmän taiteellisia vapauksia kääntäjä yleensä saa ottaa. Näin usein jopa kannattaa tehdä. Tämä luo tilaisuuksia tempauksille, jollaisia toisenlaisissa käännöksissä ei voisi lainkaan hyväksyä. Esimerkkinä tiskille ladattiin kohtaus äänitysstudiosta, jonka myötä kääntäjä tuskaili aikansa teknisen termin parissa, kunnes tuumasi, että eihän se ole tarinan kannalta olennainen ja senhän voikin korvata kokonaan jollain toisenlaisella, kuvaan paremmin sopivalla kommentilla.
Nimiväännökset ovat näkyvä esimerkki kielellisestä taituroinnista. Se on niin tunnettu suomalaisen ankkaperinteen erityispiirre, että jos saa oman nimensä väännettynä Aku Ankkaan, on se suuri kunnia ja viimeistään merkki siitä, että voi katsoa olevansa jonkinasteinen julkkis. Salaliittoepäilyjäkin oli kuulemma syntynyt Huutokauppakeisari-ohjelman ja kirpputorisarjakuvan välillä, kun jälkimmäisessä viitattiin tällä tavoin edellisen juontajaan. Oliko ohjelmalle haettu piilomainontaa, ihmiset tuolloin pohtivat. Nimiväännöksienkin suhteen pyritään pysymään uskollisena jo vakiintuneille ja hyväksi koetuille keksityille nimille. Kulttuuriviittaukset ikivihreämpiin kohteisiin todennäköisesti ohimenevien trendien sijaan ovat myös suotavampia, vaikka onpa hittikappaleen sanoituksiakin päätynyt puhekupliin railakkaasti muunneltuina: Tiktakin “Kyyneleet” muuttui muotoon “Kyyn eleet” ja sanoitukset luikertelivat muutenkin huomattavasti matelijamaisempaan suuntaan.
Kääntäjät kuitenkin torjuvat ajatuksen, että touhu on pelkkää hassuttelua. “Tietysti mukana on paljon ihan työtä.” Siinä joutuu kaivamaan tietoja, selailemaan sanakirjoja, muotoilemaan paljon ja miettimään tekstien sujuvuutta ja pituutta. Toimituskunta puuttuu teksteihin raskaalla kädellä, joten omiin nokkeluuksiinsa ei kannata kiintyä liikaa. Tärkeintä on tuottaa erinomaista suomea, ja loppupeleissä työhön kuluu hyvin paljon aikaa sivua kohti suhteessa sen sisältämään pieneen tekstimäärään. Lehdellä on ansiokkaan kielenkäytön maine, eikä se ole syntynyt tyhjästä.
Uran alussa kääntäjälla saattaa tulla laskettua kirjaimia, mutta harjaantunut silmä osaa kertoa kuplasta, kun tulossa on ongelmia mahduttaa teksti sisään. Joskus tilaongelmia on toiseenkin suuntaan ja sisältöä pitäisi keksiä lisää. Onneksi kääntäjän ei tarvitse työskennellä yksin: toimittaja ja taittaja voivat olla avuksi tällaisissa asioissa.
Yksityiskohtien hiomisessa menee eniten aikaa. Hessu on ainoa ei-oikeakielinen hahmo, ja tämänkin suussa oikeastaan vain persoonapronominien on sallittua olla standardinvastaisia. Eri sarjakuviin sitä paitsi on aikojen kuluessa muodostunut omia, joskus hyvin hienovaraisia kieliään ja konventioitaan, joiden perusteella ne erottuvat persoonallisesti. Jos kääntää vaihteeksi jotain muuta, sietää kielen sävyjä miettiä uudelleen, vaikka kyse olisi yksinkertaisesta huudahduksesta. “Ei Mustanaamiossa voi sanoa ‘kääk’, se on Aku Ankkaa. ‘Argh’ taas on korkkaria, ei sekään käy.”
Kielistä kääntäjien käytössä ovat muun muassa englanti, hollanti, italia ja ranska. Tarinoita tulee tekijöiltä ympäri maailmaa englanniksi – niitä ei välttämättä julkaistakaan ikinä alkukielellä, vaan alkuperäiset tekstit ovat raaka-ainetta, jota ei ole edes tehty julkaistavaksi. Suomessa on myös omaa tuotantoa, joka sekin aloittaa taipaleensa englanniksi ja päätyy ajoittain muiden maiden lehtiin, tekijöiden kärjessä suomalainen ankkapiirtäjä Kari Korhonen.
Paitsi kääntäjänä, myös sarjakuvapiirtäjänä sain teemaillassa paljon henkilökohtaisesti mielenkiintoista tietoa jo pelkästään tekniseltä kannalta. Olen muutenkin yleisesti kiinnostunut erilaisten teosten taustoista: joskus katson mieluummin making of -tyyppisiä dokumentteja elokuvista kuin itse elokuvia. Tiedon saaminen myös usein lisää kunnioitusta niitä kohtaan, jotka ovat kutakin vaihetta joutuneet miettimään.
