Hiljattain Tampereella järjestettiin jälleen allekirjoittaneen kääntäjän näkökulmasta yksi vuoden mielenkiintoisimmista kirjallisuustapahtumista: Tulenkantaja-palkinnon jakotilaisuus Vihtorin kirjamessujen yhteydessä. Palkinto on ainakin Suomessa ainutlaatuinen siinä mielessä, että se painottaa suomalaisen kaunokirjallisuuden vientiä. Kuten tuomaristo tänäkin vuonna korosti,  Tulenkantajaksi ei välttämättä valita vuoden ”parasta” kirjaa vaan se teos, jolla on parhaat mahdollisuudet menestyä maailmalla. Tämänvuotisena päätuomarina toiminut Antti Tuomainen kehui kuitenkin kaikkia kuutta ehdolla ollutta teosta hienoiksi kirjoiksi, joista pitkän harkinnan jälkeen Hanna Weselius teoksellaan Alma! vei Tulenkantaja-pystin ja sai Tuomaisen mentorikseen matkalla maailmalle.

Tulenkantaja-palkinto jaettiin nyt viidennen kerran, ja itse olin paneelikeskusteluja ja haastatteluja seuraamassa kolmatta kertaa. Alun perin lähdin tilaisuuteen yksinkertaisesti kuullakseni silloisen päätuomarin, Johanna Sinisalon haastattelua, sillä hän kuuluu omiin kirjailijasuosikkeihini. Kuitenkin jo tuolloin keskustelu uuden genrenimikkeen – ”Finnish Weird” – kehittämisestä hänen töitään kuvaamaan ulkomaan markkinoita varten sai kääntäjän minussa kiinnostumaan. Sittemmin olenkin osallistunut messuille paitsi kirjallisuuskeskusteluja seuratakseni, myös ammatillisesta mielenkiinnosta.

Näin kääntäjänä on vuosi toisensa jälkeen mielenkiintoista kuulla alan toimijoiden näkemyksiä siitä, mitä kaikkea ulkomailla huomatuksi tuleminen vaatiikaan. Etenkin viimevuotisessa, Tuomas Kyrön tuomaroimassa paneelissa oli ilahduttavaa kuulla useamman kirjailijan avoimesti myöntävän, että he jättävät surutta kulttuurieroihin ja lokalisointiin liittyvät pohdinnat käännöstyön ammattilaisten harteille ja pitäytyvät itse uusien maailmojen luomisessa. Tämä osoittaa, että kirjailijat osaavat arvostaa kääntäjien ammattitaitoa ja luottavat siihen, että me osaamme välittää heidän tekstiensä niin konkreettisen kuin abstraktimmankin merkityksen erikielisille yleisöille.

Tänä vuonna esille nostettiin aiempaa vahvemmin kirjallisuusagentit ja heidän roolinsa kansainvälisissä kirjallisissa läpimurroissa. Ehdokaspaneeli kiitteli agenttejaan heidän oman työnsä mahdollistavina tekijöinä. Vaikka kirjailijan rooliin kuuluukin näinä päivinä juosta tilaisuudesta toiseen markkinoimassa uusinta  – tai ulkomaisten esiintymisten kohdalla vastakäännettyä – teostaan, agenttien organisoiman taustatyön ansiosta heille jää osa vuodesta aikaa sulkeutua yksinäiseen kirjoituskammioonsa seuraavaa kirjaa työstämään.

Agentuurien työstä viennin saralla oli tämän vuoden messuilla kertomassa Elina Ahlbäck, nimeään kantavan Elina Ahlbäck Literary Agencyn perustaja, joka kertoi Suomen kirjallisuusviennin kolminkertaistuneen yrityksensä kahdeksanvuotisen historian aikana. Kääntäjän korville tämä on musiikkia, sillä suomenkielisen teoksen saamisessa kansainvälisille markkinoille on kääntäjillä keskeinen rooli jo ennen varsinaisen käännöstyön alkamista. Kun ulkomainen kustantamo on saatu uudesta teoksesta kiinnostuneeksi yhden lauseen myyntipuheen avulla, teetetään kirjasta näytekäännös. Tämän pituus saattaa olla mitä hyvänsä kymmenen sivun ja koko kirjan mitan väliltä, kunhan se riittävästi avaa teoksen kirjallista tyyliä kohdemaan kustantajaehdokkaille. Omasta kokemuksesta tiedän, että näytekäännöksiä suomesta vieraalle kielelle palkataan tekemään myös suomalaisia kääntäjiä, vaikka kaunokirjallisuuden kääntäminen omalta kieleltä vieraan kielen suuntaan muutoin onkin kovin harvinaista.

Omia kykyjäni kahden maan kielen ja kulttuurin asiantuntijana on Ahlbäckin agentuuri hyödyntänyt Katri Lipsonin Kosmonautti-romaanista laatimani näytekäännöksen lisäksi raporteissa, joita ulkomaiset kustantamot teettävät ennen näytekäännösvaihetta natiivilukijoilla. Raporteissa muun muassa verrataan kiinnostusta herättäneitä teoksia kohdemaan kirjallisuuteen ja arvioidaan, miten niiden tyyli ja sisältö mahtavat upota lukijakuntaan kohdekulttuurissa. Tällaisessa työssä kääntäjän näkemyksestä on luonnollisesti suunnatonta hyötyä, koska tämä osaa poimia ne kohdat, joiden kanssa varsinaisen käännöksen tekijällä luultavimmin tulee eniten mutkia matkaan.

Voisi siis sanoa, että olen kääntäjänä osaltani toiminut samalla asialla kuin Tulenkantaja-palkinnon tuomaristo! Tilaisuuden tauolla käytävällä ihmeteltiinkin, miksei palkintoraadissa ole mukana niin kääntäjää kuin kirjallisuusagenttia, joilla molemmilla olisi ainutlaatuinen näkökulma siihen, millä kirjalla todella olisi jouhevin tie kansainvälisille markkinoille. Vinkiksi siis tapahtuman järjestäjille – Kääntövoiman kautta olisi pestiin tarjolla ainakin allekirjoittanut kääntäjä, joka ilomielin lukisi päivätöiden ohella vuoden parhaat kotimaiset kirjat ja kertoisi niistä ammattilaisen mielipiteensä!